FINNTRIATHLON JOROINEN 18.7.2009

LÄHTÖ JA UINTIOSUUS

Alkuhäslingit ovat onnellisesti takana ja olen ryhmittäytynyt muiden kisailijoiden ohella rannan tuntumaan odottamaan starttia märkäpukuun sonnustautuneena.

Onneksi olimme jo paikalla edellisenä iltana lasten kisailun merkeissä ja ennakolta varsin sekavalta tuntuvat tavaroiden ripottelu pitkin poikin vaihtoja, sekä pyöränkatsastuskin menivät nyt jo ennalta tiedetyn kaavan mukaisesti, ilman ongelmia ja stressiä.

Lähtöpaikalle oli kerääntynyt tapahtuman historian suurin osallistujajoukko ja kesäisen aurinkoisessa parinkymmenen asteen lämmössä oli selkeästi käsinkosketeltavissa oleva jännittynyt tunnelma. Muitakin ensikertalaisia kisailijoita oli ryhmittynyt lähtöön todella runsaslukuinen joukko minun lisäkseni.

Omaa jännitystäni ei yhtään lieventänyt ne tosiseikat, että oma uintitekniikkani on aivan luokattoman huono. No sitä pitimäni kovasti kohentaa viimeisen kuukauden täsmätreeneillä, joista valui kaksi viikkoa hukkaan telottuani peukalon kuntoon, jolla ei ollut veteen asiaa. Onneksi peukalo on vielä sentään tallella, eikä jonkun Itämeressä asustavan hauen mahassa aiheuttamassa ummetusta.

Matkaan lähtijät olivat jaettu kahteen ryhmään, joista kilpasarjalaiset starttaisivat vedestä noin sadan metrin päästä rannasta ja me kuntosarjalaiset pyyhkäisisimme aaltoihin rannasta näyttävän Baywatch tyyppisen rantajuoksun saattelemina.

Lähettäjä laski minuutteja lähtöhetkeen ja minuutin ilmoituksen jälkeen pamahtikin lähtölaukaus aivan puskista yllättäen koko porukan täysin. Pienen yleisen hämmennyksen jälkeen noin kaksisataa kahdeksankymmentä uimaria hilpaisivat aaltojen syleilyyn. Vesi oli mukavan raikasta kahdeksantoista asteen tuntumassa, mikä ei haitannut puku päällä ollenkaan. Kohtalaisen voimakas tuuli muodosti aallokon järvelle, mikä toi mukavan lisämausteen hommaan, mutta yllätys oli suuri havaitessani minkälaisen mylläkän veteen tuo uimarijoukko saa aikaiseksi! Alkuunsa tekniikka oli aivan totaalisen hukassa, oli vaikea löytää paikkaa missä edetä hyvin omaan tahtiin. Tuli rintauimarilta potkua naamaan ja kaikkea muuta. Aallokossa oli todella hankala pitää suunta oikeana ja meno oli melkoista kiemurtelua. Odottelinkin milloinka tulee järjestäjien vene vierelle, tunnen rottinkipannan kiristyvän kaulani ympärillä ja sitten havahdun sätkimästä veneen pohjalla.

Ensimmäisen kierroksen puolenvälin tietämissä menon jatkuessa samanmoisena alkoi pääni sisällä melkoinen kyseenalaistaminen “voi ..tu, mikä järki se nyt oli taas tännekin lähteä sohlaamaan näillä uintimäärillä. En mä ikinä selviä tästä kahdesta kierroksesta hengissä, saatikka kunnialla alle tunnissa vaihtoon”.

 

No mieleeni palasivat kuitenkin edellisillan tapahtumat. Poikani Onni oli starttaamassa omaan kisaansa samaisella rannalla ja juuri kisan kynnyksellä selvisikin, että tuo hänen viidenkymmenen metrin uintimatkan pisimmällä osuudella ei yllä jalat pohjaan. Siinä tuulessa hän tiesi ettei jaksa huilaamatta sitä osuutta suorittaa. Onneksi uintireitillä oli kaksi uimaria varmistamassa lasten etenemistä ja sanoinkin hänelle että “ui tuon ensimmäisen sedän luokse, huilaa siinä ja ui sitten toisen luo ja sama homma. Kyllä sä pärjäät!

Onni kokosi itsensä ja lähti viimeisenä matkaan ja toteutti ennalta sovitun suunnitelman. Valvojat huomasivat hänen tilanteensa ja varmistivat hänen pääsynsä kunnialla osuuden läpi.

Muut olivat menneet melkoinen tovi aikaisemmin jo pyöräilyosuudelle. Vanhempi poikani Sami mukaan lukien 200metrin uinnin jälkeen hyvin kärjen tuntumassa vauhdikkaasti edeten.

Uinti oli saatu onnellisesti päätökseen ja seuraavana vuorossa oli 3.5km pyöräily, jonka tiesin häneltä sujuvan kovaa. Tokaisin vaan hänelle kisan olevan kesken ja mitä tahansa voi tapahtua eli, ei muuta kuin täysillä menemään!

Reilun kilometrin pyöräilyn jälkeen ensimmäinen kilpakumppani tuli selkä edellä häntä vastaan, josta ohi mentiin heittämällä. Parin kilsan kohdilla yhdellä pojalla olivat ketjut lähteneet, jotka hänen isänsä sai laitettu takaisin, tuon jälkeen poika lähtikin rivakasti liikkeelle sillä seurauksella, että satula irtosi ja lenteli pitkin asfalttia.

Siinä välissä ohitimme hänet ja ajoimme kovaa vauhtia vaihtoa kohti. Itsekin sai polkea melkein tosissaan tien toisella puolella, jotta olisi rinnalla pysynyt. Katselin mittaria aika-ajoin ja kummastelin hänen vauhtiaan, reilua kolmeakymppiä mentiin.

Juoksu oli puolitoista kilometriä ja jo ensimmäisen puolen kilsan matkan aikana hän oli jo poiminut pari väsähtänyttä kilpakumppania. Samoihin aikoihin Sami tuli maalin omalta urakaltaan kaikkensa antaneena.

Onni saavutti kärjessä juoksevan pojan puolisen kilometriä ennen maalia. Pojilla olikin sitten melkoinen kissa- hiiri leikki koko loppumatkan ajan. Molemmat olivat aivan sipissä ja heti Onnin lähtiessä juoksemaan, toinenkin juoksi ja sitä jatkettiin maalin asti siinä järjestyksessä.

Palasin takaisin ajatuksistani todellisuuteen.. Ei auttanut muu kuin koota itsensä ja ottaa menetetty aika takaisin muilla osuuksilla! Pojatkin hoitivat omat osuutensa todella urhoollisesti. Onnilla Hopea tuliaisinaan ja Samillekin olis ollut ilmeisesti pronssia tyrkyllä, muttei hän saanut tulosta rikkinäisen tai väärässä paikassa olevan ajanotto chipin vuoksi.

Vihdoin pääsin ensimmäisen kierroksen läpi. Piti käydä maan kautta juoksemassa lenkki ajanottolaitteen ohi. Juoksu sentään sujui vielä helposti. Sami kertoi jonkun kilpailijan kaatuneen tuon matkan aikana neljästi tarjoten hieman hauskuutusta paikalla olleelle lukuisalle yleisölle.

Toinen kierros lähti paremmin käyntiin. Mylläkkä oli tyyntynyt valtaosan uimareista jo mentyä ja huomasin yhden rintauimarin menevän suurin piirtein kanssani samaa vauhtia. Seurasin hänen uinnistaan oikeaa suuntaa mihin mennä ja tekniikkakin alkoi pikkuhiljaa löytyä.

Loppu uinti sujui jo sitten ihan mukavasti ja mieliala alkoi kohota sitä mukaa, kun osuuden maali lähestyi. Ainut jännitettävä asia olisi mihin aika olisi painunut sählätessä. Paljonko pitäisi nipistää fillarilla kiinni aikataulusta.

Vihdoinkin pääsin vaihtoon ja ryhdyin kuoriutumaan märkäpuvustani. Samanaikaisesti selostaja puhui enää vedessä olevan vain kahdeksantoista uimaria. Eli olin lähdössä hyvissä tarkkailuasemissa pyöräilyosuudelle kokonaiskilpailun sijalla 260 ja jotain.. No tilanne oli tuttu ja suunta ylöpäin!

PYÖRÄILYOSUUS

Sain pyöräilykamat päälleni, nappasin pyörän telineestä matkaan ja lähdin juoksemaan pyöräilyosuuden lähtöpaikalle mäen päälle.

Heti pyörän selkään päästyäni itseluottamukseni palasi ja tiesin homman olevan jälleen hallussa.

Vajaa kahdeksan minuuttia olin tavoitteestani jäljessä, mutta kokemuksesta tiesin tällä osuudella kurovani ainakin osan menetetystä ajasta takaisin.

Lähdin ajamaan rennosti ensimmäistä kierrosta kohti lentoasemaan, samalla tunnustellen jäseniäni uinnin jäljiltä. Kroppa tuntui olevan vielä hyvässä, lähes uudenveroisessa iskussa, joten päätin nostaa vauhtia.

Poljin ensimmäistä kierrosta menemään varovaisen reipasta vauhtia. Reitti oli minulle vieras joten päätin ensin katsella, mitä tuleman pitää.

Totesin reitin helpohkoksi. Muutama pidempi nousu, mitkä pystyi ajamaan satulalta ja se kulki aika hyvin suojassa tuulelta.

Ensimmäisen kierrokseen käytin noin 55minuutti, joten totesin vauhdin olevan ihan hyvällä tasolla, millä pääsisin tavoitteeseeni. Päätin malttaa mieleni ja pitää samanlaista 32-33 keskinopeutta yllä jatkossakin ja säästellä voimia juoksua ajatellen. Kierroksen aikana olin tyhjentänyt ensimmäisen jarrukiisseli pullollisen ja sainkin huoltojoukoiltani uuden flindan lentokentälle mentäessä. Pyysin poikia siirtymään samalla tien toiselle puolelle ottamaan tavaraa vastaan, kunnes tulen takaisinpäin. Gps tallennin oli bugannut jotenkin ja päätin pudottaa sen kyydistä, josko pojat resetoisivat sen ja ottaisin sen juoksuun mukaan. Kilometri ennen poikia ryhdyin alamäessä ottamaan laitetta käsivarresta irti tarkoituksena laittaa se roikkumaan ohjaustankoon. Sain sen helposti käsivarresta irti, mutta tankoon laitto ei mennytkään enää aivan suunnitelmien mukaan, vaan laite putosi tonttiin reilun kolmenkympin vauhdista. Nopea vilkaisu taakse, ettei kukaan ole heti perässä tulossa, liinat kiinni, uukkari ja ottamaan laite talteen. No samassa rytäkässä päätin käydä heittämässä kepilliset pusikkoon, tarve alkoi jo olla akuutti senkin suhteen. Lisäaikaa tuhraantui vielä yrittäessäni venkuloitua uuden hienon painitrikoo- tyyppisen puvun yläosasta vapaaksi. No helpostihan sen pois sai, mutta takaisin laittoon oli oma tekniikkansa siihenkin. Henkselit ylös saatuani tietysti kävi mitä saatoin jo ounastella ennen starttia havaitessani sen vetoketjun olevan viallinen. Ketju hajosi lopullisesti ja pettymys oli melkoinen. Vihdoin viimein kun sain moisen haaveilemani puvun hommattua ja vielä löysin tapahtuman missä sen käyttäjää ei katsota kieroon, niin tietenkin se hajoaa heti saman tien! No, matka jatkui sitten takki tai puku auki..

Toinen kierros meni täysin aikataulussa ja ilman kommelluksia. Reilut kymmenen kilometriä meni, ennen kuin sain kiinni miehen, joka meni ensimmäisenä mun huoltotauon aikana ohitse. Tuo mies oli melkoinen alamäki spesialisti. Alamäissä hän viiletti ohitseni hirmuista kyytiä ja taasen ylämäissä tuli selkä edellä vastaan. Eräässä ylämäessä hän sitten ryhtyikin avautumaan ja sopersi mulle taas kun häntä ohittelin “ yo u are the king of the mountain” lisäten vielä siihen jotain tyyliin “ y ou are really fast these hills”. Huomasin kyllä saavuttavani muita mäissä huomattavasti, vaikken missään vaiheessa hapoille ajanutkaan, ilmeisesti muut vetivät sitten jo aika maksimeilla? Syyn kyllä havaitsin heti miksei kyseinen mies mäissä oikein saanut pyörää kulkemaan. Hänellä oli paha tekniikkavirhe jalkapöydän asennossa polkimen ollessa ala-asennossa, mihin pyöritysteho hävisi. No katsoin parhaaksi olla sanomatta siitä mitään kesken kisan, jolloin se vähäinenkin tekniikka voi mennä aivan sekaisin.

Kolmas kierros meni totutun kaavan mukaan. Vauhti pysyi samana, väsymystä ei tuntunut juuri laisinkaan ja olin tankannut keittoa kiitettävässä määrin, mahakin toimi vielä todella hyvin. Kaikki näyttivät hyvältä juoksua silmällä pitäen.

Laskeskelin viimeiseltä kääntöpaikalta ajankulukseni ajaessani vaihtopaikalle noin kahdentoista kilometrin matkalla, että sijoitukseni ei ainakaan ollut pudonnut. Ainakin reilut 70 ajajaa oli takanani tässä vaiheessa.

Olin onnellinen sekä helpottunut päästessäni pyöräosuudelta vihdoin vaihtoon ja merkkaamaan reviiriä urheilutalon liepeille ruusupuskaan. Viimeisessä pitkässä nousussakin olin jo joutunut ajelemaan putkelta. Jalat eivät olleet hapoilla vaan uusi puku oli alkanut hiertää viimeisen kierroksen aikana siinä määrin, että ajattelin säästellä paikkoja..

 

　

 

JUOKSU- MAALI

Vaihto juoksuun suoritettiin urheilutalon sisätiloissa. Pyöräilykengät vaihtuivat lenkkareihin, ylimääräiset roippeet jätin pois, nappasin muutaman geelin ja patukan puvun selkätaskuihin. Päähäni laitoin jo maailmaa nähneen Bintangin vauvojen paidan ja sitten vielä mp3 soittimen otin viihdykkeeksi matkaan mukaan.

Tässä vaiheessa olin taivaltanut matkaan noin kolme tuntia ja neljäkymmentä minuuttia. Jalat tuntuivat heti juoksuun lähtiessä todella hyviltä! Olin nyt jo viisi minuuttia edellä tavoiteaikaani, joten kaikki näytti hyvältä. Tosin matkaa oli vielä jäljellä tuo 21 kilometriä ja mitä tahansa voisi vielä tapahtua.

Huoltojoukkoni olivat kateissa ja jossain vissiin viihteellä menossa, enkä saanut gps:sää mukaan, josta olis pystynyt seuraamaan vauhteja. No päätin lähteä tavoittelemaan perus viiden minuutin kilsavauhtia ja katsoa ekan viiden kilometrin kierroksen jälkeen, mitä kello näyttää.

Ensimmäinen vitonen meni hyvin, ei mitään ongelmia. Matkalla törmäsin maastopyöräilevään mieheen, joka rupesi heittämään hetulaa. No mulla oli luurit korvissa, enkä oikein kuullut mitään, eikä oikein muutenkaan enää siinä vaiheessa lantussa kaikki pytyt olleet toiminnassa. Kuitenkin mies seurasi pyörällä menoani hetken ja sitten vasta tunnistin hänet Triathlon Stadin Petteriksi! Hän kyseli vaan, että miten menee, onko ongelmia ja kehui juoksun näyttävän hyvältä. Ensimmäinen kierros meni noin 24minuutissa.

Toiselle kierrokselle päätin lähteä ylläpitämään samaa vauhtia. Se meni hyvin ja rennosti, väsymyksestä ei juuri tietoakaan. Paljon tuli ohiteltua todella väsyneen näköisesti taivaltavia juoksijoita, mikä antoi lisää pontta omaan etenemiseen. Toinen kierros meni suurin piirtein samaan aikaan ensimmäisen kanssa.

Kolmanteen kierrokseenkaan ei liity oikein mitään elämää suurempaa dramatiikkaa. Matka taittui entiseen malliin. Petteri oli jälleen samoilla mestoilla tsemppaamassa. Hänelle totesin juoksun kulkevan hyvin ja saavani vasta pikkuhiljaa lihakset toimimaan ja pääseväni vauhtiin. Aika oli jälleen samaa luokkaa.

Viimeiselle ja neljännelle kierrokselle ajattelin vähän lisätä pökköä pesään. Kolmannella kierroksella yksi Helsinki Triathlonin mies oli mennyt musta ohi juuri niillä main, kun mun vatsa oli antanut ensimerkkejä geelin poltteesta. Hän vaan totesi mulla olevan hyvät ekstraboostit käytössä ja toivotteli tsemppiä loppu kisaan. Tuolla juoksijalla tuntui olevan hyvin voimia jäljellä ja tekniikka kohdillaan ja ajattelin viimeisen kierroksen peesailla hänen vanavedessään. Vauhti kasvoi jossain määrin, mutta pysyin hyvin hänen perässään ja tiesin tässä vaiheessa varmasti saavuttavani tavoitteeni selkeästi.

Loppu oli vaan sellaista juoksentelua ja fiilistelyä, että kohta olisi ensimmäinen puolimatkan triathloni onnistuneesti pulkassa. Toisaalta olo oli pettynyt. Matka tuntui loppuvan kesken, voimia ja energiaa oli vielä jäljellä aivan liian paljon. Alkukesän Pärnävaaran seikkailukisan olin vetänyt paljon kovemmilla sykkeillä kuusi tuntia. No ensi vuonna sitten yhtä kokemusta viisaampana ladataan jo sitten ihan eri ajat tauluun;)

 

YHTEENVETO:

Uinti oli juurikin semmoinen katastrofi, mitä odottaa saatoinkin tai vielä pahempikin..

Tekniikka on ollut aivan hukassa koko talven ja vasta toukokuun lopussa käydessäni Triathlon Stadin uimatreeneissä kerran Petterin tunnin opastuksessa, pääsin jälleen hommasta jyvälle. Iso kiitos Petterille siitä ja kannustuksesta kisan aikana!

Kesäkuun alussa aloittelin vasta avovesiuintia, sekä ottaeen huomioon sen, että keväällä hallissa sain käytettyä altaassa jopa 29minuuttia/ kilsalla, niin tuo 1,9km/ 44minuuttia on hyvin noissa olosuhteissa!

Pyöräily meni kokonaisuutena hyvin, mutta ajoin aivan liian hiljaa! Todennäköisesti olisin pystynyt lataamaan vähintään 10minuuttia nopeammin tuon reitin läpi, juoksuajan siitä juurikaan kärsimättä. Pyöräilyn keskisyke jäi varmaan alle 130, missään vaiheessa ei hapottanut. Nyt kun on selittelyissä päässyt vauhtiin, niin pitää tietysti haukkua kalusto samalla kertaa! Mun Saksan halpahallin 400€ ja 11kg painava fitnesspyörä ei ole oikein omiaan aika-ajotyyppisessä ajossa yli kolmenkympin keskareilla. Kasvanut ilmanvastus olisi vienyt vaan voimat juurikaan vauhdin siitä muuttumatta.

Juoksu meni loistavasti! Tuo oli mulle varsinaisesti kolmas puolikas ja kevään Hcr ennätyksestä jäin vain kolme minuuttia. Hcr oli todella tuskaista väkisin runttaamista. Nyt vajaan neljän tunnin lämmittelyn jälkeen tämä juoksu kulki rennosti ja tuntui helpolta. Jos juoksuaikaa haluaisi parantaa, niin pitäis vissiin ruveta käymään lenkilläkin joskus kadulla.. Suunnistuksella on vaikea juoksuvauhtia kehittää.

Tavoitteeksi olin asettanut 5.30. Muutamaa viikkoa ennen kisaa meinasi paniikki iskeä, kuinkahan tässä käy? Peukalo näytti nauravalta nakilta ja olin ollut siinä uskossa, että uintimatka olisi 1500m, eikä sitä päässyt treenaamaan.

Loppuaika oli 5,17.10, josta uinti 44min, pyöräily 2.54 ja juoksu 1.38. Saavutin tavoitteen ja toisin sanoen kisa tuli kalliiksi! Ensinnäkin perheeseen saatiin kaksi uutta kisailijaa. Onni innostui siinä määrin lajista, että hänelle on nyt hommattava aito lasten kilpuri. Sami pärjää mun vehkeillä. Mikäli pääsisin tavoitteeseeni päätin palkita itseni kunnollisella noihin ympyröihin paremmin sopivalla pyörällä.

Hienot hiilikuitupohjaiset katukengät on nyt hommattu ja pitkän etsinnän jälkeen kenkiin sopiva hiilaripyörä löytyi Irlannista, jota tässä kuumeisesti odottelen saapuvaksi viikon sisällä(..ei voi sitten enää pyörää syyttää, pitää yrittää keksiä jotain muuta;))

Juha