URSAK II 1.8.09 KOLI
Seisoskelin ulkosalla pusikon laidassa. Katseeni oli suuntautunut vajaan parinkymmenen kilometrin päässä häämöttäviin Kolin vaaroille pystytettyyn tv- mastoon. Jossain noilla main olisin tuleva ryynäämään muutaman tunnin kuluttua paria täysmaratonia vastaavan matkan!
Olin juurikin hetkeä aikaisemmin heräillyt ja luonnollisesti siirtynyt ensitöikseni pihalle nuuhkimaan tulevan päivän säätilaa toivoen siitä tulevan aurinkoisen helteistä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötilakin vaikutti jo todella lupaavalta, kellon näyttäessä vasta aamukuutta. Ennustuksen mukaan sadekuuroja saattaisi päivän mittaan tulla, mutta se ei paljoa haittaisi ilman ollessa kesäisen lämmin ja vesienkin nyt jo lämmenneen siedettäväksi tulevan päivän koitokseen pakollisina kuuluvia vesileikkejä silmällä pitäen.
Vajaan tunnin ajon jälkeen olin vihdoin saapunut kisakeskuksen pihalle Ukkokolin huipulle pystytetyn hotellin parkkipaikalle. Aikaa oli onneksi jäänyt juuri sen verran, että ehdin purkaa tavarat autosta ennen kellonlyömää, jolloin kilpailumateriaalin saisin käsiini.
Ennakkotietojen mukaan odotettavissa oli hieman erilainen, todella vaikea ja haastava kisa!
Kilpailumateriaali ei poikennut aikaisemmista kisailuista mitenkään. Karttoja oli kolme kappaletta eri mittakaavoissa suurimman ollessa 45000, toisen 25000 ja kolmannen yleisesti suunnistuksessa käytetyn 10000. Rastit piti tuon jälkeen itse piirrellä omiin karttoihin ja niitähän piisasi kaiken kaikkiaan jotain kolmisenkymmentä kappaletta omiin karttoihin merkattavaksi.
Kisan erikoisuus piili siinä, että yksi erittäin merkittävä a4- kokoinen paperi kisan kulun kannalta eli reittikirjan saisi vasta ensimmäisellä rastilla! Reittikirjasta selviäisivät rastit, mitkä kuuluisivat kisaan, missä järjestyksessä ne pitäisivät hakea ja millä etenemismuodolla. Käytännössä vain puolet karttoihin kopioiduista rasteista kuuluisiva varsinaiseen kisaan! Oli täysin mahdotonta tässä vaiheessa suunnitella mitään reittejä tai reitinvalintoja. Taktiikasta puhumattakaan..
-ENSIMMÄINEN OSUUS-
Kello 9.18 Kolin huipulle vieviltä portailta käsin ilmoille kajahti ratamestarin toimesta lähtöhuudahdus. Reilut kolmisenkymmentä seikkailijaa lähtivät rynnimään portaita ylös ratamestarin viitoittamaa tietä.
Päätin lähteä liikkeelle melko vauhdikkaasti, etten hukkaisi aikaa ruuhkaan ja syöksyinkin toisena kilpailijana portaikkoon. Osuus ensimmäiselle rastille oli viitoitettu, jota piti seurata. Viitoitus mutkitteli pitikin poikin jylhiä kallioita tarjoten huikeita näköaloja yli Pielisen, sekä ylitse toisella puolella olevien matalampien vaarojen.
Ensmimmäisessä portaikossa alkoi jo käydä toteen se miete, että kisasta oli tulossa fyysisesti raskas. Mitä nyt olen talvisin hiihdellyt eri paikoissa pitkin poikin Suomea, niin täällä on mittariin kertynyt aina kovimmat kokonaisnousut.
Jo ennen huippua alkoi reisissä tuntua hapotusta ja muistutus jäsenissä parinviikon takaisesta kisasta, jonka jälkeen nyt jälkiviisaana mieleen piirtyi, että en ollut palautellut tarpeeksi, vaan treenannut aivan liian kovaa..no, sitä ei auttanut nyt murehtia.
Vihdoin saavuin viitoituksen päähän, jossa oli rastihenkilö kyyhöttämässä jyhkeän kalliojyrkänteen alla. Tulin kolmantena kisailijana hänen luoksensa, ilmoitin numeroni sekä sarjani ja hän ojensi minulle himoitsemani reittikirjan, jota lähdin tavailemaan täpinöissäni.
Ensimmäinen varsinainen rasti oli melko lähellä ja sijaitsi selkeässä paikassa polkujen risteyksessä. Otin esille kymppitonnin kartan ja ryhdyin pähkäilemään parasta reittiä sinne. Tässä vaiheessa vasta mieleeni juolahti todellenin syy tähän kiemurteluun ja edestakaisin säntäilyyn pitkin merkattua reittiä. En ollut seurannut karttaa ollenkaan! Nyt piti ensin paikantaa itsensä kartalta suurin piirtein ja päättää, mihin lähtee. Karkea paikannus oli helppo. Olimme vaan edenneet rinteen harjan tuntumassa suoraan etelään kilometrin verran. Reittivaihtoehtoja rastille oli kaksi ylempi rinteen harjan tuntumassa kulkeva ja alempi, jossa olisi laskeuduttu rinne ensin alas polulle ja menty sieltä. Päätin valita ylemmän vaihtoehdon. Polku oli minulle hyvinkin tuttu Mäkrävaaralle johtava hiihtoladun pohja, jota oli vasta edellisen pääsiäisen pyhinä fiilistellyt suksilla menemään useampaan otteeseen. Päästelinkin juoksua reipasta vauhtia säästelemättä tietäen rastivälin helpoksi. Perässäni seurasi toinen soololainen Mikko muutaman metrin päässä. Tovi siinä juostiin mutkittelevaa leveää hiekkapolkua rinnettä alapäin, kunnes Mikko tokaisi minulta pudonneen jotain luistimista hetki aikaisemmin. Tuon kuultuani löin jarrut pohjaan ja käännyin kannoillani itsekseni ankarasti kiroten. Luistimet roikkuivat minulla repun olkahihnoihin kiinnitettyinä palohaoilla ja tiesin pudonneen osan olevan luistimen ylempi kiristysremmi, jota tulisin vielä tarvitsemaan. Muutaman kymmenen juoksun jälkeen löysin helpotuksekseni remmin, mutta.. mutta, remmistä ei olisi mitään hyötyä ilman kiinnitysruuvia! Muutaman sekunnin tiirailin toivoen löytäväni kadonneen ruuvin, sitä kuitenkaan löytämättä. No ei ollut järkeä jäädä sitä odottamaan, ilman oli vaan pärjättävä.
Pienen spurtin jälkeen sain Mikon jälleen kiinni saapuessani ensimmäiselle rastille.
Leimasin rastin ja vilkaisin nopeasti reittikirjasta seuraavan rastin numeron ja sijainnin. Rasti oli laituri Kolin laivarannassa. Todella helpossa paikassa, mutta melko kaukana. Matkaa rastille kertyisi vähintään kolmisen kilometriä. Karsun kaksikko päätti valita juoksureitin metsää pitkin vaaran itäpuolelta, Mikko heitä seuraten. Itse painin kahden vaihtoehdon välillä ja lähdinkin päinvastaiseen suuntaan. Ajattelin juosta reilun kilometrin matkan vaihtopaikalle Ukkokolin juurella olevalle parkkipaikalle, laittaa rullaluistimet jalkaan ja luistella tietä pitkin rastille. Etenin muutamia kymmeniä metrejä ja ryhdyin miettimään reitinvalintaa tarkemmin.
Matka olisi ainakin puolta pidempi, mutta rullaluistimilla vauhti olisi alamäessä vähintään kolminkertainen ja tasasellakin kaksinkertainen juoksuun nähden. Luistelulla säästäisi jalkojen lihaksia kisan jatkoa ajatellen. Toisaalta luistelu viidenkympin vauhdilla kisan ekalla osiolla oudolla tiellä ja vielä ilman hokkarin yläremmiä tuntui liian liian suurelta riskiltä verrattuna sen tuomiin etuihin, joten lähdin seuraamaan muiden viitoittamaa tietä.
Juoksu sujui hyvällä sykkeellä suunnistuksen ollessa helppoa. Polku mutkitteli vaaran suuntaisesti kohti pohjoista ja siellä olevia lasketturinteitä. Eräs soololainen Jeremy otti minut kiinni näillä main pinkoen menemään melkoista hai pakkaa ohitseni. Tiesin hänen kuntonsa olevan todella kovan edellisen Ursakin perusteella, jossa hän oli mukana duo-sarjan voittaneessa joukkueessa. Jos vielä suunnistus ilman legendaarista joukkuetoveriaan häneltä sujuisi samaan malliin, niin kovaa pitäisi menneä pysyäkseen kärkikamppailussa mukana!
Juoksu eteni notkossa suon reunamilla päätyen tuolihissilinjalle, josta oli jälleen valittavana parikin vaihtoehtoa. Toinen reitti kulki rinteessä ylempänä polkua pitkin, minkä katsoin kiertävän jonkin verran. Päätin valita helpon, selkeän reitin ja juoksin laskettelurinnettä alas ohi Ipatin ankkurihissin rämpien pienen ryteikön läpi ja ojan yli kerran pahasti ojanpohjalla kaatuen saapuessani hiekkatielle.
Hiekkatietä oli juostava kilometrin verran ennen saapumista rastille. Yksi duo- joukkue oli päätynyt kanssani samaan reitinvalintaan ja ottivat minut hetken päästä kiinni. Puolen kilsan hiekkalönköttelyn jälkeen sadan metrin päähän edessämme pöllähtivät metsästä Karsun porukka Jeremy seuranaan, jolloin totesin oman reitinvalinnan olleen nopeamman. Karsulaiset rupesivatkin heti metsästä tultuaan laittelemaan luistimia jalkoihin. Mietiskelin hetken itsekin moista vaihtoehtoa, mutta päätin kuitenkin juosta vielä muutama sata metriä asfaltille. Juoksin mäen alas saapuen rantaan ja paikansin kakkosrastin laiturinnokkaan, josta sen käväisin hakemassa.
Vilkaisin jälleen reittikirjaa tietäen homman jatkuvan luistelun merkeissä. Seuraava rasti oli hiekkatienpäässä noin viiden kilometrin päässä melkoisen selkeässä ja helpossa paikassa.
Kiskoin luistimet jalkaan samalla jännityksellä odottaen kuinka ne toimivat ilman toista yläremmiä. Lähdin liikkeelle todeten helpotuksekseni niiden toimivan aivan mallikkaasti ilman sitäkin. Luistelutekniikka vaan oli melkoisen hakusessa. Vanhalla asfaltilla on todella vaikea saada sauvoihin pitoa jyrkissä ylämäissä ja sauvominen olikin melkoista hosumista. Karsulla ja Jeremyllä tuntuivat hokkarit kulkevan lujaa ja jäin heistä koko ajan hieman. Mikko luisteli alkuun kanssani samaan tahtiin, kuitenkin ensimmäisessä isossa mäessä hieman minulle jääden.
Luistelua jatkui samoissa merkeissä karttaa vilkuillen vielä hyvän matkaa. Onneksi nyt sää suosi tätä hommaa edellistä sooloilua paremmin, eikä sateen tuoma liukkaus haitannut menoa.
Saavuin seuraavaan kiintopisteeseeni, pienen lammen kohdalle, jonka jälkeen käännyin pienelle metsään johtavalle hiekkatielle. Tiessä näkyivät edellä menneiden luistimien jäljet, joita lähdin seuraamaan. Pian päädyin kuitenkin tien päässä sijaitsevan talon pihaan. Käännyin takaisin päin karttaa samaisesti tutkien. Vajaan satametriä peruuteltuani löysinkin oikean tien, jonne lähteä. Tässä vaiheessa päätin ottaa luistimet jalasta ja jatkaa matkaa juosten. Perässäni tullut Mikko sai pienen mutkani ansiosta minut jälleen kiinni. Saavuin rastille muutaman sadan metrin juoksun jälkeen, sen helposti löytäen.
Neljännen rastin olinkin katsonut jo valmiiksi ja jälleen oli kaksi toisistaan todella suuresti poikkeavaa reittivalintaa mietittävänä. Alustavasti olin suunnitellut palaavani takaisin tielle, luistella takaisin päin edeten rastille tietä pitkin. Toinen vaihtoehto oli suora reitti metsää pitkin, jota edelläni olevat olivat lähteneet toteuttamaan. Suora reitti näytti niin paljon lyhemmältä, joten päätin lähteä sitä. Kaivoin kompassin esille, otin suunnan, vertasin sitä aurinkoon ja lähdin matkaan. Heti matkan alkuun eteeni tuli kartassakin näkyvä oja. Todellisuudessa se olikin pikemminkin pieni joenuoma. Hetken ajattelin lähteä seuraamaan sitä yläjuoksulle päin etsien hyvää ylityspaikkaa. Totesin sen kuitenkin liikaa aikaa vieväksi ja sukelsin veden syleilyyn kainaloita myöten. Vesi oli lämmintä, kännykät ja muut romut pakattuna vesitiiviisti, niin tämähän olisi hyvä ratkaisu. Vedessä kahlatessani kuitenkin rullaluistin kolahti lonkkaan muistutukseksi jostain, mitä ei oltu pakattu vesitiiviiksi! Voihan ..ttu totesin verenpaineet kuohahtaen itsekseni, nopeasti kuitenkin leppyen, järkeillen niiden olevan jo pesun tarpeessa ja laakereidenkin muutenkin vedellessä viimeisiä. Kunhan vaan tämän koitoksen kestäisivät.
Maasto oli vaikeakulkuista ja hidasta edetä. Kartan avulla, kompassin suunnalla verraten sitä aurinkoon päädyin metsäautotielle. Arvelin olevani oikealla tiellä ja ryhdyin paikantamaan itseäni kartalta tielle. Edessäni avautui melkoinen ryteikkö ja mielestäni kartalta vihreänä löytyvä kohde. No sitä en kuitenkaan kartalta löytänyt ja hetken tuumailtuani päätin lähte seuraamaan tietä pohjoisen suuntaan. Mielestäni muutaman kerran paikansin itseni kartalle kohtaan, jossa rastin olisi pitänyt lymyillä kuitenkaan sitä löytämättä! Melkoisen noitumisen jälkeen totesin ainoaksi vaihtoehdoksi palata isolle asfalttitielle jälleen, koota itsensä ja saada homma jälleen kulkemaan.
Jonkin ajan jälkeen päädyin onnekseni jälleen tutulle paikalle isolle tielle. Arvioin menettäneeni aikaa jotain puolen tunnin luokkaa ja totesin olevani totaalisen pihalla kärkikamppailusta jo tässä vaiheessa kisaa. Kisa olisi ohi ja nyt voisi keskittyä vaan kunnialla maaliin pääpesemiseen, tuloksesta viis..
Asfaltilla laitoin luistimet jalkaan ja lähdin nyt toteuttamaan sitä toista pidempää, helpompaa reittiä kohteeseen. Havaitsin edelliseltä rastilta vielä tulevan yhden duoporukan metsätieltä isolle tielle muutama sata metriä takanani. Mikä oli helpotus, etten sentään ollut aivan valovuotta muita perässä.
Hetken luistelun jälkeen käännyin oikealle johtavalle tielle ja siirryin rullilta jälleen apostolien käyttämään etenemismuotoon. Vastaani luistelikin yksi duo- ryhmä rastilta poispäin ollen menossa. Vajaan kymmenen minuutin juoksun jälkeen paikansin itseni rastille vievän kosteikon kohdille, josta päätin sukeltaa ryteikön syövereihin.
Olikin jälleen melkoista risukko rämettä. Olin odottanut hieman toisenlaisia maastoja ja varusteeni olivat varsin riittämättömät näihin kinkereihin. Jalat olivat aivan verillä, uudet hienot Haltin pyöräilyshortsit jo aivan riekaleina ja rastikin hukassa. Pienen haahuilun jälkeen löysin sen ison kosteikon paikantaen rastin läheiseen metsäkumpareeseen, josta se vihdoin viimein pitkän taivalluksen jälkeen löytyi.
Kuudennelle rastille ratamestari näytti tarjoavan kahta varteenotettavaa reittiä. Toinen, lyhyempi reitti olisi pitänyt sisällään jälleen jonkin verran umpimetsärämpimistä epämääräisessä maastossa, missä mahdollisuus eksymiseen olisi suurempi, sekä olin nyt saanut varsin riittävän annoksen nokkosista jaloilleni, joten valitsin helpomman, pidemmän reitin.
Palasinkin samaa reittiä takaisin, kuin mitä olin rastille juossut. Totesin tien olevan siinä kunnossa, että jo kovia kokeneita luistimia nyt pienet hiekkatiellä rullailut nyt enää juurikaan haitanneet ja tykittelin niillä menemään. Luistelu sujui hiekallakin ihan mallikkaasti. Vauhti nyt ei juurikaan päätä huimannut, sen kuitenkin ollessa nopeampaa juoksuun verrattuna. Samalla sai vähän säästeltyä jalkojakin. Ainoastaan pienoinen paniikintynkä meinasi iskeä puseroon lähtiessäni laskettelemaan viimeistä jyrkähköä laskua, jossa sepeli ja irtosora tekivät menosta melkoisen haparoivaa. Pääsin kuin pääsinkin hoiperrellen jälleen kunnon asfalttitielle ehjin nahoin. Tietä lähdin luiselemaan lennokkain potkuin kohti Kolin kylää karttaa vilkuillen, todeten tämän ilon loppuen lyhyeen. Seuraavasta risteyksestä piti kääntyä jälleen hiekkatielle.
Samalle tielle vastakkaiselta suunnalta olikin juuri myös Mikko kääntymässä. Muutama sana siinä keskenämme vaihdettiin. Hänkin oli hieman pummaillut ja nyt etenimme hänen kanssaan jälleen samaa tahtia.
Muutaman sadan metrin hiekkarullailun jälkeen pitikin jälleen kiskaista lenkkarit jalkaan. Samalla kohtaa tien varressa olevan maatilan pihassa oli porukkaa ja he katsoivat touhuamme kummissaan päätään raapien, jotain epämääräistä itsekseen höpisten.
Juoksua jatkoimme yhdessä tietä pitkin muutamia satoja metrejä, jonka jälkeen totesimme yhdessä tuumin menneemme aavistuksen liian pitkälle, palasimme hieman takaisin ja löysimme oikean paikan metsään siirtymiselle.
Rasti olisi kukkulan päällä melko epämääräisessä paikassa, jonne löytäminen ei olisi helppoa suurpiirteisen 25000 kartan avulla. Suunnistimme ohi jyrkänteen sen ollessa ainoa kartassa näkyvän selkeä kiintopiste. Kartan mukaan samaa korkeuskäyrää seuraten rastin pitäisi tulla vastaan mäen laella.
Mäen laella törmäsimme yhteen sekajoukkueeseen. He olivat etsineet rastia jo melkoisen tovin, sitä kumminkaan löytämättä. Paikalla oli ollut hetkeä aiemmin kuulemma muitakin joukkueita hieman hukassa.
Katsahdin karttaa ja arvelin rastin olevan seuraavan nyppylän päällä. Suuntasimme porukalla sinne ja sieltähän löytyikin.
Seitsemännen rastin totesimme olevan kanoottien laskupaikka aivan laivarannan tuntumassa. Tälle välille ei ollut tarjolla kuin yksi varteenotettava reittivaihtoehto. Suuntasimmekin peräkanaa joitakin satoja metrejä hakkuuaukean läpi vastaan tulevalle valaistun ladun pohjalle. Latupohjaa juoksimme puolisen kilsaa, kunnes saavuimme usean polun risteykseen. Sekalaiset lähtivät oikealle, Mikko vasemmalle, itse ajattelin mennä suoraan, mutta päädyinkin oikealle vievään ratkaisuun. Ratkaisu osoittautui oikeaksi päädyttyäni muutaman sadan metrin päästä vastaan tulleeseen tiehen.
Luistimet taas jalkaan ja kohti rantaa Kolin kylän kautta. Sekaporukka pääsi matkaan hieman minua aikaisemmin. Lähtiessäni heidän vanavedessään tuli Mikko myös polulta tielle luistimia vaihtamaan. Hänen valitsemansa polku olikin lähtenyt vika suuntaan.
Rantaan rullailu oli helppo homma. Tiesin reitin ennalta, joten saisin hieman lepuuttaa pääkoppaani ja keskittyä tulevaan melontaetappiin. Oikea luistin rupesi reistailemaan ja pelkäsinkin, millä hetkellä siitä leipoo joku uitetuista laakereista kiinni jossain vauhdikkaassa laskussa. Laakerihuolista huolimatta ne rullasivat hyvin ja pyyhkäisinkin heti ensimmäisessä alamäessä edellä lähteneen porukan ohi leikiten.
Loppumatka rantaan luistelusta sujui hyvin pääosin alamäkiä lasketellen. Laskupaikan helposti löytäen.
-TOINEN OSUUS-
Jännittyneenä odottelin, montako kanoottia on vielä rannassa, tai sitäkin montako kanoottia on jo tullut melontaosuudelta rantaan?
Vaihtelin rivakasti melontakamat päälle, ensitöikseni heittelin aukkopeitteen huitsin mäkeen täysin tarpeettomana, aikaa tuhraavaana tur hakkeena ja nostin kajakin vesille.
Ratamestarin kanssa siinä vaihdettiin muutama sana kisan kulusta. Hän kyseli kuulumisia ja minä avauduin siinä pikaisesti pahasta pummistani. Yllätyksekseni hän totesi muidenkin tehneen virheitä, samalla kehottaen lähtemään rivakasti liikkeelle, niin saisin niemen kärjen kohdalla vajaan kilometrin päässä melovan kisan kärjen pidettyä näköetäisyydellä.
Vilkaisin kartalta nopeasti kahdeksannen rastin sijainnin. Se oli Hiekkasaarien ryhmässä, pääsaaren takana olevan särkän päässä. Paikka oli minulle entuudestaan kalareissuilta tutuksi tullut, joten pystyin keskittymään puhtaasti kajakin pystyssä pitämiseen.
Melontamatkaa kertyisi reilut pari kilsaa ja melonnallisesti tämä olisi osuuden vaativin osio. Tuuli pääsi puhaltamaan pitkältä selältä tehden mukavan sivuaallokon, joka keinutti kajakkia melkoisesti. Vilkuilin siinä samalla taivaalle Etelään ja Pohjoiseen. Molemmissa suunnissa taivaanranta oli aivan mustana, salamoita iski jatkuvalla syötöllä. Nyt oli parasta pitää kiirettä! Noiden rintamien kohdatessa, kajakilla niiden alla järvenselällä meloen tietäisivät satavarmaa uintireissua.
Sain pidettyä kärjen sopivasti näköetäisyydellä. Seurailin heidän suuntiaan, todeten heidän meloen kohti suoraan pääsaarta. Olin paikallistanut rastin pääsaaren takana olevalle pienelle saarelle ja oletinkin heidän melovan pääsaarelle ja uivan siitä käsin ajan säästämiseksi takana olevalle pikkusärkälle. Hetken mietin, mitä itse tekisin? Uinti ei oikein nyt napannut, joten otin suoran suunnan saaren kiertoa ajatellen.
Tasaista melomista jatkui, saaren lähestyessä pikkuhiljaa edessäni. Edessäni menevät kolme joukkuetta muuttivat karssiaan päätyen saaren kiertoon hekin ja sen myötä sain heidän etumatkaansa hieman kurottua kiinni.
Rastille saavuin juuri kolmantena olevan joukkueen sieltä lähtiessä jatkamaan matkaansa. Kävin hakemassa rastin, hyppäsin takaisin kajakkiin ja lähdin melomaan kärjen perään..
Vilkaisin siinä melonnan lomassa varmistukseksi reittikirjastani seuraavan rastin ja paikansin sen kartalta. Yhdeksäs rasti oli ison pellon kulmassa aivan rannan tuntumassa. Pelto erottui jo pitkän matkan päähän ja totesin muidenkin suuntaavaan samaan kohteeseen.
Lähestyvä ranta nosti mukavasti mielialaa. Vettä alkoi sataa ropista, ounastellen ukkosen lähestävän. Loppumatkan pääsisi melomaan kohtalaisen lähellä rantaa, jolloin osuessani myrskyn silmään pääsisin turvaan nopeasti.
Piakkoin saavuinkin pellon kulmaan ja rämmin nivusia myöten ruovikossa kuivalle maalle. Leimasin rastin ja tutkin sen yhteydessä olevaan tehtävämääritettä.
Seuraava rasti piti hakea ulkomuistista. Kylttiin oli kiinnitetty kymppitonnin kartta, johon rasti oli merkitty. Omasta 25tonnisesta kartastani juuri tuo kohta oli peitetty ja rasti pitäisi hakea ulkomuistin perusteella.
Tutkailin karttaa hetkisen ja säntäsin liikkeelle. Etenin jonkin matkaa pellon reunaa, painelin metsän läpi vastaan tulleelle tielle. Juoksu teki hyvää melonnassa puutunielle jäsenilleni. Pohkeeseen oli pieni kramppi iskenyt siinä tuoksinassa.
Tien jälkeen jatkoin suoraan mäntykangasmetsään ja sain pian näköpiiriini lammen, josta rasti löytyisi. Se oli viety suosärkälle ja sinne joutui kahlaamaan polvia myöten. Rastille tullessa vastaani tuli pari joukkuetta, joista toinen oli uinut lammen yli ja nyt kiertoreittiä he olivat palaamassa takaisin rantaan.
Paluu takaisin kajakille sujui hyvin, suoraa reittiä sateen yltyessä entisestään.
Reittikirjaa tutkittaessa selvisi jäljellä enää olevan kaksi melontarastia, yes! Kymppirastille matkaa kertyisi reilut pari kilsaa, jotka onneksi saisi taivaltaa rannan tuntumassa. Nyt palaisin takaisin ohi lähtöpaikan, josta matka jatkuisi pienelle joelle.
Osuus oli kestänyt jo melkoisen kauan. Juomareppuni oli tyhjentynyt hetkeä aikaisemmin, jarrukiisseleiden ollessa imaistuna myös tuulensuojaan näillä main. Yltyvä vesisade ei haitannut tässä vaiheessa yhtään. Monttu auki pistelin meloen menemään, yrittäen samalla keskittyä löytämään oikeaa tekniikkaa. Saavutin edellä olevia hieman, mutta todella hitaasti.
Lähestyessäni lähtöpaikkaa, niin havaitsin vielä usean kanootin sieltä vasta lähteneen vast ikään liikkeelle kohti ensimmäistä kohdetta.
Matka jatkui tasaisena ohi lähtöpaikan, jatkuen kapeaa jokea pitkin joitakin satoja metrejä. Vastaani tuli solokärki omalla kajakilla hiilarimelalla rastilta poispäin meloen. Parin sillan alituksen jälkeen päädyin rastille, jonne saavuin samaan aikaan edelläni olleen duon kanssa.
Leimasin rastin ja tutkin taulusta seuraavan rastin määritteen. Se löytyisi seuraamalla jokea pohjoisen suuntaan maksimissaan viiden metrin päässä joen rannalta. Tehtävä kuulosti tutulta ja kokemukseni perusteella ei välttämättä helpolta. Lähdin juoksemaan heinikkoa joenuomaa pohjoisen suuntaan duoporukan kanssa. Heinikkoon oli painautunut selkeä polku, jota seurasimme päätyen hetken päästä rastille, jonne piti jälleen kahlata kainaloita myöten.
Rastin leimaus ja takaisin samaa reittiä kanootille. Tästä osiosta oli enää jäljellä melonta laskupaikalle ja tässä vaiheessa totesin suoriutuneeni tästä ennakolta heikoimmastani osuudesta kunnialla.
Meloessani kohti lähtöpaikkaa vastaani tuli hetken päästä Mikko viitesen minuuttia perässäni, sekä Karsun porukka, joiden luulin painelevan jo jossain kaukana edessäni. Saavuin laskupaikalle mukavan kesäisen sateen saattelemana, kannoin kanootin kankaalle ja ryhdyin keräämään kamojani kantoon kohti seuraavaa etappia.
Olikin mukava päästä jälleen tukevalle maan kamaralle. Nyt edessä oli luvassa mukava nousu rannalta Kolin huipulle, joka tiesi noin 250metrin vertikaalinousua. Reittejä huipulle oli kaksi hiekkapohjaista selkeää polkua, joista ajattelin hyödyntää suorempaa vaihtoehtoa.
Lähdin juoksemaan rannalta kohti polun lähtöpistettä ohittaen rantakahvilan. Kahvilan kuistilla sattuikin olemaan edustamani maineikkaan sekä historiallisen seuran kaikken aikojan menestyksekkäin urheilija, Onni, hän huuteli kannustuksia ja todeten olevani muutaman minuutin kärkeä perässä.
Melonnassa ohittamani duoryhmä tuli perässäni samaa reittiä. Polun haarautuessa lyhyempään ja pidemmän reitin väliltä, he valitsivat pidemmän vaihtoehdon. Hetken mietittyäni lähdin kapuamaan heidän peräänsä rinnettä ylös.
Tovin juostuani rinnettä vaihdoin käyttöön kymppitonnin kartan ja ryhdyin tutkailemaan, kuinka rastille on paras lähestyä.
Totesin käyttämämme reitin kiertävän selkeästi enemmän verrattuna suorempaan. Nyt vaan nousu olisi loivempaa ja tämän reitin etuna oli helppo rastin otto.
Jyrkimmät kohdat välillä kävellen saavuin vihdoin huipun tuntumaan ja vastaani tuli sähkölinja, jota myöten piti lähteä kohteeseen suuntaamaan. Sähkölinjaa hetken seurattuani löysin kosteikon, jonka jälkeisen kumpareen päällä rastin pitäisi olla.
Kosteikko tarjosi jälleen takuuvarmaa rymyämistä kunnon risukossa nokkosia unohtamatta, kenkiä säästämättä. Kapusin kumpareen päälle, josta rasti löytyi.
Kumpareelta suuntasin suorinta tietä alas jatkaen laskettelurinnettä pitkin Hotelli Kolille. Hotellin pihassa oli kohtalaisesti porukkaa. Pääosin ulkomaalasia turisteja, joiden todennäköinen käsitys suomalaisesta hulluudesta vain vahvistui meidän etenemistä seuratessa. Hirveässä kelissä, räkä poskella ja paikat verillä etenevä kisailijajoukko tarjosi matkailijoille todennäköisesti jotain kerrottavaa oman lähibaarin nurkkapöytään vietäviksi.
Hotellin kulmalta lähdin laskeutamaan rappusia pitkin kohti vaihtoalueena toimivaa parkkipaikkaa.
-KOLMAS OSUUS-
Vaihdossa kuraiset lenkkarit saivat väistyä pyöräilykenkien tieltä. Irrotin luistemet repusta, sauvatkin saivat nyt jäädä. Juomareppuun piti vaihtaa uusi säiliö, sekä vyölaukkuni vaihdoin uuteen seuraavalle etapille valmiiksi lataamaani.
Reittikirjasta katsoin pari seuraavaa rastia, jonka perusteella kartaksi päätin valita 25000, joista näkyviä polkuja pystyy yleensä pyörällä ajamaan. Ensimmäiselle rastille reitinvalinta vaikutti kimurantilta. Rasti oli lähellä, mutta suoraa, järkevää reittiä sinne ei vaikuttanut olevan. Päätin lähteä laskettelemaan isoa tietä alas ja mennä sieltä selkeää, helppoa reittiä.
Lähtiessäni järjestäjän edustaja totesi minun olevan toisena ja oman sarjani piikkipaikalla. Muutaman sadan metrin päästä Karsu tuli myös vaihtoon ohimennen uhoten “täältä tullaan kovaa, olehan varuillasi!”. Vastaukseksi tokaisin heille vain “aivan sama, mehän painitaan eri sarjassa!”
Jyrkkää mäkeä laskiessani vauhdin ollessa viidenkympin tietämissä, totesin hyväksi ratkaisuksi olla rullailematta tätä reittiä! Jyrkimmän mäen jälkeen käännyin vasemmalle johtavalle hiekkatielle ja hetken perään jälleen vasemmalle. Tietä ajettuani muutamia satoja metrejä totesin sen päättyvän pihaan. Rivakan täyskäännöksen jälkeen palasin edelliseen risteykseen lukemaan karttaa tarkemmin. Havaitsin yhden tien kääntyvän aikaisemmin vasemmalle myös, mitä lähdin ajamaan. Katsoin kartasta tien päättyvän jossain vaiheessa poluksi muuttuen. Kuitenkin päädyin taas pihaan. Eikun takaisin päin, jossa paikallistin seuraavan risteyksen vasemmalle. Tie lähti pellon poikki päättyen metsän reunaan, jonne seuraavaksi suuntasinkin. Lopputulos oli taas sama, tie päättyi..Palasin takaisin samoja jälkijäni, pysähdyin karttaa tutkimaan. Seuraavaan tien pitäisi olla se oikea ja lähdin yrittämään sitä reittiä. Tie näytti vievän pihaan, enkä ollut siitä syystä sitä lähtenyt aiemmin edes yrittämään. Tietä hetken ajettuani totesin sen oikeaksi. Tie kapeni ja muuttui poluksi, jota oli vielä ihan kohtuullinen ajaa märästä kelistä huolimatta. Jatkoin matkaa polkua pitkin reisiä hapottavaa nousua vielä jonkin aikaa samalla karttaa tutkien, mistä lähtisin metsään rymyämään.
Hetken päästä edessä siintivätkin röykkiö pyöriä, mistä muut olivat metsään singahtaneet. Jätin oman raaserini samoille sijoille ja juoksin rastille päin. Porukkaa tuli jo vastaani rastilta poispäin päitään pyöritellen. Yllätys, yllätys, jälleen oli luvassa suolla rämpimistä. Rasti oli suoniemekkeessä, jonne piti kahlata. Toinen vaihtoehto olisi ollut kiertää lampi, mikä olisi vienyt aivan liikaa aikaa. Kahlailu rastille osoittautui todella rankaksi. Upposin nivusia myöten pehmeään liejuun, johon meinasin useaan otteeseen juuttua kiinni. Paras tapa edetä olikin puoliuiva asento, jota etenin rastille muutaman kymmenen metrin matkan. Sama uintimatka vielä takaisin ja nyt jätinkin reput ja rensselit rannalle ennen uintia, jotka otin jälleen kantoon.
Matka jatkui seuraavalle rastille numero 17. Rastiväli oli pitkä reilut viisi kilometriä ja se piti toteuttaa 45000 karttaa käyttäen. Suunnistus rastille vaikutti helpolta ja selkeältä. Ajattelin runtata nyt oikein kunnolla menemään, niin saattaisin saada kaksi ohitseni livahtamutta ryhmää kiinni. Ajo sujui aivan mallikkaasti. Ukkoskuuro oli nyt löytänyt tiensä kohdalleni. Todella rankka sade siivitti menoani, eikä se näiden uintien jälkeen enää tuntunut missään. Ilma oli lämmin ja ratamestarin ennakolta varoittamat korkeuserot pitivät tehokkaasti vilun loitolla.
Suunistus oli nyt helppoa. Seurasin pehmeässä hiekkatiessä näkyviä renkaanjälkiä, välillä kartalta selkeitä maamerkkejä seuraten.
Tien jatkuessa mäkisenä ja mutkaisena tulin kohtaan, jossa vasemmalle jäi hakkuuaukea rinteessä. Tämän jälkeen seuraavasta vastaan tulevasta metsätiestä pitäisi kääntyä vasemmalle. Tie tuli vastaa, käännyin sinne. Nousu oli melkoinen ja nyt uitettu fillarin alkoi kaiken kukkuraksi reistailemaan. Takavaihtaja löi ketjuja jumiin ja jouduinkin taluttelemaan ylämäkeä kohti rastia.
Kaksi joukkuetta tuli vastaan mäkeä lasketellen varmistaen olevani oikealla tiellä. Rankan nousun jälkeen heinittyneellä kärrypolulla päädyin vihdoin tien päähän ja lähdin raahaamaan pyörääni läheisen kumpareen päälle yhden joukkueen siellä vielä ollessa. Leimauskortti piti kiinnittää pyörään ja se piti raahata rasteille mukaan. Sain rastin leimattua ja lähdin laskettelemaan mäeltä alaspäin.
Vilkaisin kelloa todeten ehtiväni vielä ainakin seuraavalle rastille. Rastiväli oli vain muutimia kilometrejä, reittivaihtoehtojakaan ei oikeastaan ollut kuin yksi.
Mäeltä alas päästyäni vilkuilin karttaa hetken ja päätin tehdä pienen koukkauksen tietä eteenpäin varmistaakseni lähteväni oikeaan suuntaan. Tie oli kapeahko, hieman metsäautotietä leveämpi, johon rankkasateet olivat jättäneet jälkensä. Vesilammikoita löytyi tieltä mustanaan, mitä sai kierrellä jatkuvasti. Aika- ajoin tiessä oli näkyvillä myös tuoreita renkaan jälkiä, joten tiesin muidenkin menneen tätä reittiä.
Hetken ajon jälkeen ohitin lammen, jonka jälkeen eteeni avautui risteys. Varmistin kartasta sijaintini ja käännyin vasemmalle. Ajettuani muutamia satoja metrejä, kajahti päässäni tuttu laulu soimaan…“taas jonkun pihassa!” Pihanurmikoin poikki nyt johtikin tällä kertaa useat renkaan jäljet, joten en ollutkaan hukassa, vaan lähdin samaan suuntaan. Pihanurmikon muuttuessa metsäksi sieltä vastaan tuli selkeä ajettava polku, jota lähdin työntää menemään.
Polku jatkui ajettavana pitkin lehtometsää. Vastaan tuli kosteikko ja näin oikealla puolellani lammen, jonka rannalta rastin pitäisi löytyä. Edelläni oli juuri yksi joukkue pysähtynyt rastia hakemaan. Osasinkin odottaa rastin löytyvän taasen kerran suolta, jonne lähdinkin fillarin kanssa raahautumaan. Onneksi tällä suolla ei aivan nivusia myöten uponnutkaan, ei edes polviin asti. Kävin leimaamassa rastin kelloani samalla vilkaisten.
Rastille 19 matka olikin lyhyt. Reittejäkin tarjolla vain yksi. Ensin jatkoin ajamaani polkua suoraan niin kauas, kunnes isompi polku tulivastaan ja käännyi siitä oikealle. Taas suoraan vaan ja sitten olikin jo rastilla.
Tuo väli sujui ongelmitta. Märässä metsässä juurakon ja kivikon seassa piti vaan hillitä vauhtia, ettei väsyneenä heräisi jostain ojanpohjalta luita katkaisseena.
Rasti oli merkitty reittikirjaan olevan, ei suolla, vaan rakennuksen sisällä, mikä varmasti saikin kilpailijat hämilleen. Paikalla oli vielä joukkueita kaksin kappalein rastia hakemassa. He eivät olleet sitä löytäneet, kaikki paikat olivat jo koluttu moneen kertaan tuloksetta. Aikaa heiltä oli tuhraantunut jo melkoinen tovi, kun joku vielä ryhtyi kertaalleen tutkimaan päärakennusta ja bingo, sieltähän se löytyi pimeän ruokakomeron seinään ripustettuna.
Taas oli aika katsoa kelloa. Viimeiseen määräaikaan, milloin piti olla maalissa oli vielä puolisen tuntia. Ajattelin ehtiväni vielä hakemaan yhden rastin matkan varrelta.
Lähdin ajelemaan kovalla sykkeellä valaistua latupohjaa pitkin. Tie oli hyvässä kunnossa ja hieno ajaa. Maasto oli vaihtelevaa, hyviä alamäkiä, rankkoja ylämäkiä. Ylämäet alkoivat jo painaa jäsenissä ja vasen
takareiteni kramppasi pahasti. Hetken jouduin ajelemaan hissukseen jalkaa lepuutellen ja onnekseni se meni ohi.
Tovin päästä vastaani tule vasemmalla metsäautotie, jota lähdin ajamaan. Tuota tietä laskettelin jyrkkää alamäkeä tien päättyen isommalle tielle.
Isompaa tietä ajaessani tutkailin karttaa ja maisemia, mistä kääntyä seuraavalle rastille johtavalle polulle. Jonkin matkaa ajettuani vastaan tuli t- risteys, jolloin totesin tulleeni liian pitkälle.
Jäin lueskelemaan karttaa ja perässäni tulleet kaksi joukkuetta ohittivat minut risteyksestä vasemmalle kääntyen.
Katsoin jälleen kerran kelloani ja tiimalasissa oli hiekkaa valunut niin paljon, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suunnata kohti maalia.
Otin nopeasti edelläni ajaneet joukkueet kiinni, taivalsin heidän kanssaan hetken verran. Maisemat näyttivät tutulta. Samaa tietä olin rullaillut joitakin tunteja aikaisemmin nelosrastin yhteydessä.
Nyt pyörän selässä meno tuntui hieman varmemmalta ja mukavammalta verrattuna rulliin, eikä kaatumisesta ollut vaaraa laskeassani alamäkeä Kolin kylälle johtavalle tielle.
Asfaltille päästyäni päätin ladata viimeisen osion kovaa, ehtiäkseni määräajassa maalin saadakseni tuloksen.
Matkaa oli ajettavana kuutisen kilometriä. Alku sujui varsin lennokkaasti. Kolin huipulle noustessa meinasi seinä tulla vastaan. Kahdeksan tunnin rypistys alkoi jo painaa jäsenissä viimeisen kolmen kilometrin nousun aikana, mutta ehdin, kuin ehdinkin maaliin ennen määräajan umpeutumista!
YHTEENVETO:
MATKA 72KM
KESKINOPEUS n.9Km/h
AIKA 7.53´
KESKISYKE 130
KOKONAISNOUSU 1650m
ANALYSOINTI:
Odotin kisasta todella raskasta fyysisesti ja sitä se olikin, nuo kokonaisnousulukemat kertovat aika paljon.
Rastit olivat viety paljon vaativimpiin paikkoihin, mitä olin odottanut. Vaikeat rastit yhdistettynä siihen, että reittikirjan sai vasta kisan aikana, eikä näin ollen reittejä pystynyt suunnittelemaan etukäteen laisinkaan. Tekivät kisasta vaikean. Paikallistuntemus onneksi helpotti urakkaani merkittävästi.
Tämän kisan ratamestari oli selkeästi mieltynyt suorasteihin, mikä ei ollut makuuni. Edellisen Ursakin vastaavan ollessa suppamiehiä.
Lisää mietittävää aiheutti kansallispuiston asettamat rajoitukset. Jossa sai liikkua vain merkatuilla poluilla, sekä rajoitukset viljelysten yms. alueiden käytöstä.
Kisaan oli myös määrätty maksimi käytettävissä oleva aika 8tuntia. Aika ei riittänyt reitin läpikäymiseen millään joukkueella. Tunnin lisäaika olisi riittänyt loppujen rastien hakemiseen, ilmeisesti? Viimeiset rastit olisivat olleet selkeissä paikoissa ja harmitti, ettei niitä ehtinyt hakemaan!
Omaan kisaan ei voi olla missään nimessä tyytyväinen! Kisan aikana sattui kaksi suurenluokan turhaa virhettä. Ensimmäinen juoksuosuudella, jossa menetin runsaasti aikaan huolimattoman kartanluvun seurauksena. Toinen sattui pyöräilyosuuden alkuun. Siinä olisi pitänyt käyttää 10000karttaa, jolla olisi löytynyt helppo ja nopea reitti rastille. Tuo virhe olisi jäänyt tekemättä, jos reittikirjan olisi saanut ennen kisaa.
Sijoitukseen taasen voi olla tyytyväinen! Kisa oli todella mielenkiintoinen ja vaihteleva. Vaativuudesta (tai kilpailijoiden huonoudesta?;)) kertonee se, että kaikki joukkueet pummailivat jossain vaiheessa ja kärkipaikka vaihtui tiuhaan tahtiin.
Väliaikojen perusteella alustavasti heikoimmaksi arvioimani osuus eli melonta meni parhaiten. Pääleipälajini pyöräily meni kaikista huonoiten. Pyöräilyvauhti on ihan kärjen luokkaa, mutta se suunnistus…
Sooloilemaan reitille lähti viisi kilpailijaa ja tulin maaliin toisena. Nousin tällä suorituksella seurani Juuan Jekuttajien “kilpaurheilua ketunhäntä kainalossa jo vuodesta 2009” tämän hetken menestyneimmän urheilijan rinnalle, millä on minulle henkilökohtaisesti todella suuri merkitys;)
Voittajalle, Mikolle jäin noin 20minuuttia, josta suurin osa lienee tullut ensimmäisen pyörärastin aikana. Duo-sarjalaisista edelleni ehti pari joukkuetta Karsu, sekä yksi sekajoukkue.
Kokonaisuuteen voi olla tyytyväinen. Ehjää, virheetöntä suoritusta lienee mahdotonta koskaan saavuttaa, mikä tekee lajista mielenkiintoisen. Aina löytyy parannettavaa..
Kehitystä vuoden takaisesta debyyttikisasta on selvästi tapahtunut. Nyt on oppirahoja maksettu jälleen lisää.
Samoja virheitä tuskin enää tulee toistamiseen seuraavissa kisoissa tehtyä…toivottavasti!
